Sisarukset ovat tärkeitä. Minulle he ovat sitä vieläkin enemmän. He ovat niitä, joita kohtaan tunnen myötätuntoa eniten. Heitä haluan suojella kaikelta. Heille haluaisin antaa jotain enemmän kuin mitä itse sain.
Olen vanhin neljästä lapsesta. Pikkuveljeni kanssa kasvoimme yhdessä, hän on alle 3 vuotta nuorempi kuin minä. Riitelimme ja tappelimme ja kuitenkin pidimme myös toistemme puolta. Tappelin naapurin tytön kanssa koska pikkuveljemme tappelivat. Selkeää. Jossain vaiheessa meistä tuli ystäviäkin. Ehkä siinä kohdilla, kun saimme lisää sisaruksia, eli vasta kun itse olin melkein 19-v. Rakastin siskoani ja pari vuotta myöhemmin syntynyttä veljeäni yli kaiken. Hoidin heitä, vaikken lastenhoidosta välittänytkään. Opettelin kaikenlaista uutta. Vaihtamaan vaippoja, nukuttamaan vauvan, syöttämään ja käymään kaupassa koko perheelle. Kasvoin tuona aikana paljon.
Opin hoitamaan myös 2-vuotiaan kiukunpuuskia ja muuta sellaista. Sisarusteni kasvaessa muutin toki pois kotoa, mutta jossain vaiheessa palasin auttamaan aina viikonloppuisin, kun pikkuisin veljeni oli sairaalassa. Ja äidillä oli terveysongelmia myös.
Halusin aina antaa heille mahtavia lahjoja, halusin viedä heidät kaikkialle. Matkustin siksi aikuisenakin vanhempieni kanssa. Viihdyin perheeni luona toisinaan, sisarusteni vuoksi. Nyt he ovat teini-iässä, enkä oikein tiedä, emme ole kasvaneet eroon, mutta emme lähentyneetkään. Ikäero on melkoinen. Mutta silti, minä tiedän miltä heistä tuntuu. Millaista on olla juuri minun perheeni lapsi. Millaiset vanhempani ovat. Minä tunnen heidät, olen hoivannut heitä vauvasta asti.
Sisarukseni ovat rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti