Päivä 11 – Sisarukseni

Sisarukset ovat tärkeitä. Minulle he ovat sitä vieläkin enemmän. He ovat niitä, joita kohtaan tunnen myötätuntoa eniten. Heitä haluan suojella kaikelta. Heille haluaisin antaa jotain enemmän kuin mitä itse sain.

Olen vanhin neljästä lapsesta. Pikkuveljeni kanssa kasvoimme yhdessä, hän on alle 3 vuotta nuorempi kuin minä. Riitelimme ja tappelimme ja kuitenkin pidimme myös toistemme puolta. Tappelin naapurin tytön kanssa koska pikkuveljemme tappelivat. Selkeää. Jossain vaiheessa meistä tuli ystäviäkin. Ehkä siinä kohdilla, kun saimme lisää sisaruksia, eli vasta kun itse olin melkein 19-v. Rakastin siskoani ja pari vuotta myöhemmin syntynyttä veljeäni yli kaiken. Hoidin heitä, vaikken lastenhoidosta välittänytkään. Opettelin kaikenlaista uutta. Vaihtamaan vaippoja, nukuttamaan vauvan, syöttämään ja käymään kaupassa koko perheelle. Kasvoin tuona aikana paljon.

Opin hoitamaan myös 2-vuotiaan kiukunpuuskia ja muuta sellaista. Sisarusteni kasvaessa muutin toki pois kotoa, mutta jossain vaiheessa palasin auttamaan aina viikonloppuisin, kun pikkuisin veljeni oli sairaalassa. Ja äidillä oli terveysongelmia myös.

Halusin aina antaa heille mahtavia lahjoja, halusin viedä heidät kaikkialle. Matkustin siksi aikuisenakin vanhempieni kanssa. Viihdyin perheeni luona toisinaan, sisarusteni vuoksi. Nyt he ovat teini-iässä, enkä oikein tiedä, emme ole kasvaneet eroon, mutta emme lähentyneetkään. Ikäero on melkoinen. Mutta silti, minä tiedän miltä heistä tuntuu. Millaista on olla juuri minun perheeni lapsi. Millaiset vanhempani ovat. Minä tunnen heidät, olen hoivannut heitä vauvasta asti.

Sisarukseni ovat rakkautta.

Päivä 10 – Päivän asu

Haha, tän päivän asussa onkin kertomista. Oon tosin vaihtanu jopa vaatteet kerran tänään. Aamulla olin hello kitty -yöhousuissani ja valkosessa likasessa topissa. Sit suihkun jälkeen vaihdoin vaaleenpunaset yöhousut/lyhyet collarit ja pinkin paidan jossa lukee että I'm the dream, you're the dreamer. Seppälän laatutuotantoa. Näillä on sit menty, tosin en oo käyny ulkona ollenkaan, enkä käyttäny muuten rintsikoitakaan. Yyh, ja silti avasin oven pizzakuskille :D Not very pleasant view for him, I can tell you!

Huomisellekaan en mitää kovin kummoista suunnitellu. Ajattelin laittaa turkoosit farkut, valkosen new york -aiheisen t-paidan ja mustan hupparijutun. Tai hei, ehkä pitäs laittaa mun raitarakkaus, semmonen raidallinen neulostakkihässäkkä, jossa on pitkät liepeet edessä, lyhyt takaa ja pitkät hihat. Se on tosi ohut ja ihana päällä. Ei liian kuuma, mut kuitenki pitkähihanen. En tiiä tykkääkö ne vaatteet niistä turkooseista farkuista, mut ne nyt ois kivemmat ku haaleen lilat. Harmaat farkut ku hajos jo torstaiaamuna!

On mullakin asuongelmat!

Päivä 9 – Uskoni

Teininä koin jonkinlaisen uskoontulon. Olin riparilla kesällä ja se oli todellinen mustasukkaisuuden ja rakkauden kesä. Ihastuin 5 vuotta vanhempaa mieheen ja sitten yritin jopa lähestyä häntä uskaltamatta sitten edes treffeille. Sinä kesänä olin mustasukkainen ystävästäni, todella pahasti. Itkin ja olin hysteerinen välillä ja sitten synkkäkin. Jonain hetkinä taas mielettömän onnellinen. Niinä hetkinä mä tarvitsin jotain, johon luottaa ja joka pysyis aina. Mä kaipasin jumalaa, joka olis mun ja auttais mua kestämään kaikki ne uudet tunteet. Jumalaan mä sitten päätin uskoa ja syksyllä jatkoin sitä, menin jatkoriparille, isoskoulutukseen, kerhonohjaajaks, pyhäkoulunopeks ja sit isosekskin. Olin jumalanpalveluksissa ja kaikessa sellasessa. Uskoin ja selitin uskoani raamattupiireissä ja nuorten illoissa.

Oli mulla kivaakin, mutta jotenkin se oli myös semmonen pimennyksen hetki mun elämässä. Se auttoi mut yli monesta jutusta ja antoi mulle uusia ystäviä, enkä mä tietty kadu sitä. Se varmaan auttoi mua olemaan irti kaikesta liian nuorena. Vaikka siis rakastuinkin 15-veenä kakskymppiseen. Silti en sit sotkeutunu mihinkää kundeihin ennen aikojani tai alkanu ryyppäämään alaikäsenä. Tosin eihän se sit kauaa sitä estäny.

18-veenä aloin juoda kuitenkin. Sillon vielä uskoin jumalaan ja kaikkeen, mutta selitin kaiken aina oikeinpäin päässäni. Myöhemmin 2003 mä olin kaverillani kylässä ja luin sen elämänkatsomusopin kirjaa. Se avas mun silmät näkeen totuuden siitä, mitä mä olin tuntenu jo kauan. Et jumala oli vaan kasa kirjotuksia, joita ihmiset tarvitsee joskus. Et ois jotai, mikä pelastais ne kauheilta jutuilta, mitä ne kokee elämässä tai pelkää kuolemassaan. Et mun uskoni oli myös ollu vastaus mun tarpeisiini, mut mitä ei oikeesti oo olemassa.

Mä siis olen sitä mieltä, että kuka vaan saa uskoa mitä haluaa. Ja usein uskonnosta on ihmiselle ittelleen apua ja siks se on varsin hyödyllistäkin. Mulle se vaan ei enää sopinu. Eikä sovi vieläkään. Pari vuotta tosta ja erosin kirkostakin, viivyttelijä kun oon.

Nykysin uskon, et mun pitää tehdä itte onneni ja auttaa itteeni tuntemaan oloni turvalliseks. Ja et muut ihmiset voi auttaa siinä, eikä siihen tarvita uskontoa tai kirkkoa väliin. Paitsi joskus tarvitaan, jos ei muuten saa apua tai se sopii just sulle. Ihan fine mulle.

Päivä 8 – Se hetki

Olin viettänyt tylsää viikonloppua kotona ja katsellut bb:tä. Sitten etsin aiheeseen liittyviä keskusteluja. Päädyin vahingossa ketjuun juuri oikeaan ketjuun. Samanmielisiä oli iso liuta ja olin myyty. Luin kaikki keskustelut läpi sinä yönä ja aamuna. Sitten liityin uusimpiin keskusteluihin. Se päätös ja hetki johti kaikkeen muuhun. Sen jälkeen uskalsin päättää liittyä heidän joukkoonsa myös bb:n päätyttyä. Kun uskaltauduin kertomaan omista ajatuksistani ja riemustani heidän löytämisestään, olin niin iloinen ja onnellinen. En voinut uskoa sitä, että samanmielisiä oli niin paljon ja minut hyväksyttiin joukkoon. Se johti myös siihen, että uskaltauduin ystävystymään myös muissa porukoissa.

Uusia hetkiä, joista tuli merkityksellisiä seurasi tuosta yöstä. Sen jälkeen uskaltauduin tapaamaan ihmisiä pitkästä aikaa. Ja se hetki, kun tapasimme Turun satamassa Vikingin terminaalin toisessa kerroksessa, ei unohdu koskaan. Halasimme kaikkia eikä kukaan arvostellut minua. Olin hyväksytty, olin saanut ystäviä! Onnellisempaa ihmistä ei olisi voinut olla olemassakaan. Se muutti kaiken. Keväällä muutin Helsinkiin hankin töitä, tapailin uusia ystäviäni ja sitten lupasin yhdelle uusista ystävistäni, että hän voi muuttaa luokseni. Niin sekin tarina alkoi ja minusta ja Mustatukkaisesta tuli kämppikset. Ja parhaat ystävätkin.

En olisi ikinä uskonut mihin kaikkeen se yö, jona luin hulluna noita keskusteluketjuja, voisi johtaa, vaikka tiesinkin heti, että se oli merkittävin hetki pitkään aikaan. Se oli niin kiihdyttävää, ettei ollut toivoakaan nukkumisesta. Ja sitten kaikki ne myöhemmät hetket. Liittyä heidän keskusteluihin muuallakin, päättää lähteä tapaamaan heitä, päättää muuttaa Helsinkiin. Päättää asua Mustatukkaisen kanssa. Kaikki ne hetket olivat tärkeitä.

To write or not to write

Ehkä siksi edellinenkin teksti jättää vähän kylmäksi. Siis kriisini takia. Kirjoittaa vai ei. Jos kukaan ei lue, onko silloin touhussa mitään järkeä. Teksti ei oikein ole olemassakaan, ennen kuin sen on joku lukenut. Siksi itselleen kirjoittaminen on vain päiväkirja, joka on tavallaan vain tekstimuotoinen pään sisältö. Semmoinen ulos purettu kopio päässä olevista tiedostoista. Sen ei ole tarkoituskaan koskaan nähdä päivänvaloa, ellen sitten satu keksimään jotain yhtä valovoimaista kuin aurinkolomat aurinkoon tai kuinka poistaa pilvet Suomen päältä pysyvästi. :D Not likely.

Mutta kaiken, minkä ihminen kirjoittaa nettiin, on siellä siksi, että joku lukisi sen. Eihän sitä sinne muuten laitettaisi? Jos haluaa kirjoittaa koneella tai koneelle, se on täysin mahdollista ilman nettiäkin. Joten tämäkin pikkuinen päiväkirja haluaa lukijoita ja jos niitä ei ole, miksi kirjoittaa? Mysteereistä suurin, ehkä. Ehkä siinä toivossa, että joskus olisi lukijoita ja tai että joskus voisi jotakuta koskettaa sillä, mitä on kirjoittanut. Että joku joskus kuitenkin hyötyisi kirjoituksestani, eli siis, lukisi sen. Lopultakin teksti on tehty luettavaksi. Ja täällä oleva teksi on vielä erilaista kuin kirja. Kirjan voi haluta myös omistaa ja pitää hyllyssä, lukematta. Sen voi haluta ostaa, jotta se olisi omasi, mutta tätä ei netissä tehdä. Tämä on vain väliaikaista, eikä jää minnekään, tai kenellekään.

Olen kirjoitellut erääseen toiseenkin paikkaan, fiktiivisiä juttujani, novelleja ehkä? Julkaisen siis niitäkin netissä. Niitäkään ei kukaan lue. Niiden kohdalla toivon kovemmin, että niitä luettaisiin, sillä ne ovat jotain, mitä olen tuottanut tarkoituksella toisille. Tämä on vain pääni sisällön muistiin merkitsemistä, joskin toivon tämänkin olevan viihdyttävää. Mutta tämä ei ole sellaista, jota miettisin, johon käyttäisin taitojani, muuta kuin oikeinkirjoitusta sekä kymmensormijärjestelmää. Fiktiivisiin novelleihini käytän tarinankertojan taitoani, mielikuvitustani, dialogin muodostamiskykyäni, kuvailua, vaikka jos mitä. Jos sitten sitä ei kukaan lue, taitoni menevät hukkaan. Tänne tuottamani teksti on kuitenkin vähemmän arvokasta, minun mielestäni.

Joka tapauksessa, tekstini kaipaavat lukijoita, eivät hukkumista nettiin. Ehkä on siis aika siirtää nämä raapustukset jonnekin, missä ne eivät kerjää lukemista. Ehkä on aika tajuta, että nämä molemmat tekstin tuottamispaikkani ovat turhan julkisia. Että ne kuuluvat päiväkirjaan ja pöytälaatikkoon, eivätkä minnekään julki.

Eivät nämä tietysti ketään häiritse täällä. Mutta ne ovat niin kovin yksin. Ja minä tulen surulliseksi niiden puolesta. Kun kukaan ei vaali niitä, kukaan ei kaipaa niitä. Masentuessani tekstieni puolesta en jaksa kirjoittaa, tai ainakaan panostaa siihen. Tyhjään.

En kuitenkaan voi lopettaa, sillä kirjoittaminen on ollut osa minua, ainoa kykyni sitten lapsuuden. Jo eka luokalla rakastin kirjoittaa. Vihkossani on mielikuvituksellisia tarinoita, joita jopa opettaja kehui. Ei yli, mutta kuitenkin kannusti. Ennen kouluikää keksin juttuja pihan lapsille. Ja myöhemmin mielikuvitukseni auttoi minut selviämään perheasioista ja muista kurjista jutuista. Kirjoitan siis varmastikin niin kauan kuin kynä pysyy kädessäni tai sormet näppiksellä. Mutta minne, se tässä on ongelma. Ehkei tänne, sillä onhan tämä melko typerää. Ehkei toiseenkaan paikkaan, sillä eipä siinäkään järkeä ole. Ehkä joskus löytyy joku foorumi, jossa joku haluaa lukea minunkin juttujani. Ehkä...

Päivä 7 – Paras ystäväni

Alunperin mulla ei koskaan ollut yhtä parasta ystävää. Hengasin aina pienessä tyttöporukassa ja kun joskus hairahduin tykkäämään jostain tytöstä erityisesti, se ei sitten tykännytkään musta niin paljon, että oltais oltu parhaita ystäviä. Yläasteella sitten tutustuin uuteen tyttöön ja meistä tuli aikamoisen läheiset. Oltiin parhaita ystäviä jonkin aikaa, ehkä pari vuottakin. Sitten hän muutti pois toiseen kouluun ja taas meillä oli uudet läheisimmät ystävät. Ja läheisiä ystäviä oli useita, parhaita hekin tietysti.

Näistä ystävistä edelleen mukana kuvioissa on usea, ja olen heidän kanssaan ystäviä, en tosin aivan parhaita enää, sillä kerron salaisuuteni ja muut juttuni nykyiselle parhaalle ystävälleni, joka on myös kämppikseni, ja muut varmaan lähinnä puolisoilleen :D Nytkin minulla on kyllä parikin läheistä ystävää, mutta lähinnä yksi, jolle kerron surutkin. Ja jonka sanaan luotan ja jonka makuunkin luotan. Sellainen, joka saa lukea juttuni ja sanoa mielipiteensä ekana. Sellainen, jolta kysyn neuvoja vähän kaikessa ja joka sitten antaa vinkkejä, jopa kirjoittamiseen. Parhaaksi ystäväksi häntä voi varmaan sanoa siksikin, että teemme aika paljon kaikkea yhdessä ja häneen ärsyynnynkin eniten. :D Parhaita ystäviä olemme siksikin, etten osaisi kuvitella elämää ilman häntä.

The second best ystäväkin on olemassa, se, joka tietää melkein kaiken asioistani, ja joka kuulee myös suruja, joskaan ei aina ja kaikkea. Meitä myös yhdistää vähemmän asioita kuin parasta ystävääni ja minua, en voi siksikään jakaa kaikkea hänen kanssaan.

Ystäväni ovat lähes aina olleet minua nuorempia, kouluaikoinakin pari vuotta nuorempien kanssa oli kivempaa. Myöhemminkin nuoremmat ovat olleet läheisiä ystäviäni ja parhaan ystäväni ja minun ikäero onkin kymmenen vuotta. Ehkä olen sitten mieleltäni nuori tai lapsi tai teini tai jotain. Aikuisia juttuni eivät ainakaan ole :D

Tästä ei nyt tullut yhtään niin onnellisen kuuloinen kuin piti. Höh. En taida osata sellaista enää. Hattara päässäni on kadonnut jonnekin, tai ainakin vähentynyt huomattavasti.

Päivä 6 – Minun päiväni

Heräsin ekan kerran noin neljältä, kun kämppiksen herätys tuuttaili yöpöydällä. Sen jälkeen olin puolittain hereillä jonkin aikaa. Uudelleen heräsin oman puhelimen piippailuun 5.29. Nousin ylös heti, niin kuin aina. Siitä sitten mielenkiintoisesti vessaan lisäilemään kosteusvoidetta ja silmänympärysgeeliä ja harjaamaan hampaita. Ja sitten vähän cityvilleä ja fb:n ihmeellistä maailmaa. Sen jälkeen vuorossa kiireistä meikkailua ja tukan kampaamista. Vaatteiden valinta ja vaihto siellä ennen meikkaamista. Sitten vaan laukku mukaan ja ulos ovesta. Bussin odottelua Trendiä selaten. Sitten bussin jälkeen toista bussia odotellessa lisää trendiä ja jäätymistä, kun otin vain fleece-takin, ekaa kertaa tänä keväänä. Töihin ehdin hienosti, vartin liian aikaisin. Tulin hassusti työkaverin perässä bussipysäkiltä asti. Ehdin käväistä vielä abc:lla ennen töiden virallista alkua, hankkimassa eväitä itselle sekä työkaverille.

Työt vei kivasti siinä sitten päivää, tosin ehdin vähän netissäkin pyöriä, kun meidän homma on sellaista, että hoidetaan tehtävät, joita tulee eteen päivän aikana, eikä koko ajan ole pakko itse keksiä mitään. Ja odotellaan puheluita, jolloin voi tehdä mitä huvittaa.

Töistä lähdin vähän aikaisemmin, kun olen ollut niin väsynyt ja pidän ylityötunteja sillä tavalla vapaana. Töiden jälkeen piti käydä kaupassa. Niin joo, ja bussissa nukuin vähän :D Kaupasta yritin ostaa kaikkea, mitä tarvitsee pääsiäisenä, ettei tarvitsisi sitten kömpiä enää minnekään kauppaan. Mutta saatan ehkä huomenna vielä käydä jotain hakemassa.

Sitten kotona vaan kokosin lautaselle pari juustokurkkuleipää kaurapuikuloista ja istuin koneen ääreen syömään. Muuta jännää en tänään taida tehdäkään, kun pyykätäkään ei tarvi.

And that's the way the cookie crumbles. :D

Päivä 5 – Mitä on rakkaus?

Rakkaus on sitä, että antaa, eikä pyydä mitään. Rakkaus on hyväksymistä kokonaan ja kaikkineen. Rakkaus on raastavaa tuskaa, välittämistä välittämättä siitä, mitä mieltä kohde on. Rakkaus on ymmärtämistä jostain syvempää. Yhteyttä ja ympäröimistä. Rakkaus on, vaikka sen unohtaisikin. Se on hengityksessä, askelissa ja äänessä. Se kutittaa, lämmittää ja satuttaakin. Rakkaus on kaikkialla. Se itkettää, hymyilyttää ja naurattaa. Rakkaus saa juoksemaan ja jähmettymään paikoilleen. Rakkaus saa ahmimaan ja paastoamaan. Rakkaus saa runoilemaan ja sanattomaksi. Kaikkea yhtä aikaa tai vuorotellen. Joskus rakkaus on kuin vuori, mikään ei saa sitä katoamaan tai siirtymään. Joskus rakkaus on katoavaa, kutistuvaa ja kuolevaakin. Joskus rakkaus tulee takaisin, herää uudelleen. Joskus rakkaus saa kaipaamaan omistamista, pelkäämään menettämistä. Rakkaus muuttaa ihmistä, saa epäilemään itseään ja joskus rakkauden kohdettakin.


Rakkaus on kuitenkin tärkeintä. Kaikessa.

Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään

Hmmm... tällainen päivä on kyl toooosi kiva tähän. Eli aamulla join mansikkajuomaa, pirkan tölkistä. Sitten hetken päästä aamupalaksi kaurapuikuloita 3 palaa ja juustoa paljon päälle. Sitten pizza, jossa mozzarellaa, fetaa ja ananasta. Kolme palaa jäi syömättä vielä, mut ehkä ne tässä vielä illalla tulee syötyä. Pizzan jälkiruoaksi söin triojäätelöä, mansikka, suklaa, vanilja trioa, kevyt-versiota ja suklaakastiketta. Uuh, mikä gourmet-päivä. :D Ai niin, lisäks oon vetäny pepsimaxia aika reilusti. Sellanen ruokapäivä...

Päivä 3 – Minun vanhempani

Tämä aihe on vaikea. Vanhempani ovat rakkaita, ovat sitä olleet lapsena ja ovat sitä yhä. Mutta suhteemme on ollut vaikea aika usein. Äitiini suhde on muuttunut eniten tässä aivan lähiaikoina. Isän kanssa välit ovat aina olleet samanlaiset. Olen ollut isin tyttö, rakastanut ja palvonut ja arvostanut isääni. Mutta toisaalta olen myös pelännyt, vihannut ja vältellyt isääni. Vaikeaa. Äitiäni olen arvostanut aina. Nyt vain mukaan on tullut tunne siitä, ettei äiti ole täydellinen tai edes tehnyt oikeita valintoja tai siis että hän on tehnyt todella huonon valinnan, päivä toisensa jälkeen... Vanhempani ovat kuitenkin kannustaneet ja auttaneet minua aina. He ovat olleet minulle tuki ja turva, eivätkä he ole painostaneet minua mihinkään erityiseen muottiin tai kuvaan. Olen saanut olla uskovainen hihhulinuori, olen saanut sekoilla, olen saanut opiskella mitä halusin, olen saanut taloudellista tukea usein ja vaikka kuinka vanhanakin, työttömyyden iskiessä. Olen saanut kasvaa vapaasti, mutta tiettyjen arvojen ja rajojen sisällä. Olen kasvanut heidän avullaan terveeksi aikuiseksi. Eivätkä ne asiat, joissa heitä arvostan, ole muuttuneet miksikään. Arvostan heitä niissä yhä.

Päivä 2 - Eka rakkaus

Heh. Eka whaaaat? Se oli varmaankin se, kun haikailin ikkunastani, että tulisi kesä ja tulisi sen mukana poika jo maaliskuussa hankien ollessa yhä korkeat. Ehkä se oli kun rakastin kaikkea silloin kun poika oli nähtävissä vaikka vain hetken verran päivällä. Ehkä se oli se, kun kesä oli ihanaa ja loistavaa aikaa, koska oli edes jotain odotettavaa. Se oli se, kun perheen kanssakin oli kivaa ja mukavaa, kun vain poikakin oli siellä. Se, kun typerät kalajututkin kiinnostivat, koska poika oli niissä mukana. Se, kun pitkät ja tummat silmäripset alkoivat kiehtoa. Se, kun haaveilu alkoi. Vaikka ei se rakkautta ollut poikaa kohtaan, vaan rakkautta tulevaa kohtaan. Rakkautta haaveilua kohtaan, että joskus voisin ehkä tavata jonkun, jota rakastaa oikeasti ja pitää lähellä. Se oli sellaista murrosiän rakastumista rakkauteen. Ihanaa, ollapa jälleen 12-v, not!!! :D

Päivä 1 – Esittele itsesi

Minäkö? Olen 32, 33, 37, 44 ja niin edelleen. Jonkinlaisissa mitoissa siis. Elämän mitat on kuitenkin jotain ihan muuta. Sinkkuus, ystävät ja kirjoittaminen määrittelevät minua toisella tavalla. Kaikkeen liittyy kaikkea. Kirjoitan mielelläni, mutten työkseni, ellei lasketa päivittäisiä sähköposteja tai sopimuksia. Kirjoitan kuitenkin vapaa-ajalla. Joskus tätä blogiakin, mutta useammin muuta, lyhyitä tarinoita tai hetkiä. Joskus muut pääsevät lukemaan tekstejäni, joskus eivät.

Elän vahvasti ystävieni kanssa. Näen usein ystäviä, yhden kanssa jopa asun, eli näen päivittäin ja jaan arkielämäni. Toki myös juhlahetket vietän hänen seurassaan. Toisia tapaamme yhdessä, joitakin useammin toisia harvemmin. Tärkeitä ihmisiä on kuitenkin useita ja he ovat läheisempiä kuin perheeni tai sukuni.

Minä olen myös sosiaalinen, ahdistuva, lempeä, auttavainen ja touhukas. Joskus taas apaattinen, itseensä käpertyvät, helposti innostuva ja kiihkeä. Monta mahtuu minuun. Olen ajatteleva, eli mietin tekojani, sanojani ja niihin johtaneita asioita, joskus etukäteen, toisinaan vasta myöhemmin. En kadu, mutta kaipaan parannusta.

Ääh, nyt kuulostan liian viralliselta ja jäykältä. Oikeasti olen täynnä poppia, ilmapalloja ja räiskettä. Naurua ja pelleilyä ja pehmoeläimiä :D Olen teini aikuisen sisällä. Hoikka ja nätti teinipissis, läskipullero aikuisen sisällä :D