Monessa mielessä. Samaa. Ja vanhaa. En osaa edes kirjoittaa mistään uudesta tai uudella tavalla. Haluan kirjoittaa aina samoista aiheista. Sain ajatuksen jostain rakkausleffasta. Ei, kun aluksi mietin jotain ihan jonkun fanin mietteistä. Millainen minä olen. Ja sitten sitä, miten väärin sitä itsensä näkee. Miten selvästi voi nähdä itsensä ja virheensä ja sitten antaa jonkun verhon valahtaa kaiken päälle, ettei taas näe yhtään mitään.
Nähdä itsensä oikein kunnolla, silmät kiinni, sisältäpäin. Miten omat motiivit ovat vääriä, tulevat vääristä asioista, johtavat vääriin päätelmiin ja sitä kautta vääriin tekoihin.
Minä uskon aina ensisijaisesti, että olen ruma ja huono. Sitten kun mietin sitä liikaa, oli ilta mikä tahansa, bileet, ystävien tapaaminen, kiva päivä, mikä vain, masennun. Siitä tulen pahalle tuulelle. Sitten siinä tajutessani hämärästi tilanteen, suren sitä enemmän ja sitten kuulen ystävän sanat. Tulkitsen mitkä tahansa kauniit sanat siten, että ne ovat moitteita, valheita tai muuten vain vääriä. Ystävä sanoo: toppi sopii sinulle. Minä kuulen: näytät kauheelta. Tai lievemmin: näytät harvinaisen kivalta tossa, muullon oot ruma ku mummokalsarit. Ystävä sanoo: laitoit hiukset ja meikit kivasti. Minä kuulen: onpa kivat meikit ja tukka, normaalisti et osaa yhtää laittaa ja tänää yritit ees vähän. Tai sitten tulkitsen, että ystävä sanoo sen, koska toinen ystävä on pyytänyt. Sanonut just, et se taas mököttää, sano sil jotai kivaa.
Totta mitkään kauniit sanat eivät missään tapauksessa ole. Tai ainakin ne on sokerikuorrutettu. Liioiteltu sitä vähäistä kivaa, mitä minussa voi nähdä. Tai sanoilla tarkoitetaan jotain toista ihmistä. Ei minua, sillä minähän en ole kaunis tai kiva. En koskaan. Vaikka luottaisin ystävään miten paljon, minusta sanotut sanat ovat aina valhetta. Enkä osaa kai ajatella edes, että ystäväni olisivat niin tyhmiä, että pitäisivät minua väärin perustein kivana tai kauniina. Aina he ovat fiksumpia kuin minä. Ja kuitenkin valehtelijoita.
Se, että uskon ystävien valehtelevan minulle, johtuu siitä, että minä itse aiheutan sen. Heidän on pakko valehdella minulle, koska olen niin kusipää, ettei minulle voi puhua edes totta. He sanovat joskus, että olen kiva, jotta en olisi aina niin kusipää. Ja etenkin kaunis, sen he sanovat juuri siksi, etten olisi niin paska aina. Jotta mua vois kuunnella ees hetken, kun mun pää olis täynnä jotain höttöä, jotain sellasta, et pääni pullistuisi siitä kivasta sen verran, et olisin oikeestikin kiva hetken.
Sellasia kivoja mietteitä tälle illalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti